5 asiaa, jotka olisin halunnut tietää ennen ensimmäistä koiraa

Ensimmäinen oma koirani oli musta-hopea kääpiösnautserinarttu. Lapsuudessani olin pyytänyt vanhemmiltani kyllä omaa koiraa lukuisia kertoja, mutta ainoa oma lemmikkimme oli papukaija Härski Hartikainen. Onneksi kummeillani oli useampia koiria, joista slovakiancuvac Rolle ja saksanpaimenkoira Seita taisivat olla ne rakkaimmat. Voi sitä ahaa-elämystä, kun aikuisena tajusin, että nythän saan ottaa oman koiran!



Huomaan mielessäni jakavani koirallisen elämäni kahteen osaan – elämään tavallisen koiran kanssa ja elämään kahden haasteellisen koiran kanssa. En pidä sanasta ongelmakoira, sillä tämä on kovin kapea katsantokanta elävään olentoon, joka on mahdollisista ongelmista huolimatta niin hirveän paljon muutakin. Tässä viisi asiaa, jotka minä olisin halunnut tietää ennen näitä koiriani:

1) Sosiaalistaminen, sosiaalistaminen ja sosiaalistaminen

Koiranpennun sosiaalistamisen tärkeyttä ei vain voi kylliksi korostaa. Se, että koira oppii pikkupennusta alkaen pitämään erilaisia ympäristöjä, lajitovereita, ihmisiä, ääniä ja mitä moninaisempia muita asioita mukavina, on sen elämälle valtavan suuri vaikutus.

En muista, että olisin tietoisesti panostanut ensimmäisen koiranpentuni sosiaalistamiseen, vaikka kävimme kyllä eri paikoissa, ajelimme autolla ja ihmisiä kävi kylässä. Mutta esimerkiksi toisiin koiriin se ei oikein ikinä tottunut. Ehkä tärkeintä, mitä uusi koiranomistaja voi tehdä, on ottaa selvää pennun sosiaalistamiseen ja samalla kouluttamiseen liittyvistä asioista ennen pennun saapumista. Ensimmäiset viikot uudessa kodissa ovat korvaamattoman tärkeitä ja vaivannäkö tuolloin maksaa itsensä moninkertaisena takaisin.

2) Elekielen merkitys

Uskon, että valtaosa koiranomistajista haluaa koiralleen hyvää ja on tulkinnoissaan vilpittömiä. Itse luulin, että ensimmäinen koirani oli rento silloin, kun se esimerkiksi eläinlääkärissä tai muissa jännittävissä paikoissa haukotteli. Nyt tiedän, että koiran haukottelu on usein huolestumisen merkki – poikkeuksena tietenkin ramaisevat hetket.

Opiskelun ja koirien tarkkailun lisäksi tiedän nyt koirien elekielestä enemmän, vaikkakin varmasti vain pintaraapaisun verran. Yksittäisten eleiden sijaan kokonaisuus, tilanne ja ympäristö ovat elekielen tulkinnassa merkityksellisiä. Kouluttamista ja koira-arkea kuitenkin helpottaa, kun osaa paremmin tulkita koiransa mielentiloja ja tulee eleiden tutkailun kautta havainnoineeksi koiran käyttäytymistä ylipäätään tarkemmin.



3) Mistä tiedän, että koiraani sattuu?

Ensimmäisellä koirallani oli synnynnäinen maksasairaus, mikä aiheutti monenlaisia vaivoja ja useamman leikkauksen. Koira pureskeli vimmatusti mm. etutassujaan, joita tutkittiin moneen otteeseen. Niitä pestiin ja salvattiin. Nyt ajattelen, että tassujen pureskelu oli todennäköisesti koiran yritys helpottaa kipua. En myöskään aluksi ymmärtänyt, että koira ei vain huvikseen hidastellut lenkeillä, vaan muutokset lenkkeilytahdissa kielivät kivusta.

Hyvääkin tarkoittavalta omistajalta saattaa jäädä huomaamatta kivusta kertova käyttäytyminen tai esimerkiksi muutokset koiran tavassa liikkua, jos ne tapahtuvat pikku hiljaa. Olen ollut kivusta kertovalla luennolla, jossa useammalle kuulijalle tuli surullinen olo: ”Mä en vaan tiennyt, että se yritti kertoa kivusta”.

4) Tieteeseen perustuva koulutus

Ennen ensimmäistä koiraani olisin halunnut lukea Sophia Yinin kirjan ”How to Behave So Your Dog Behaves” (vaikka se ei tosin vielä tuolloin ollut ilmestynyt). Minulle kirja oli käänteentekevä, samoin kuin tutkittuun tietoon työnsä perustavan kouluttajan saaminen tueksemme aikanaan. Oi sitä onnea, kun koirien kouluttamiseen ja käyttäytymiseen alkoi löytyä punainen lanka ja enemmän iloa!

Samaan hengenvetoon on kuitenkin todettava, ettei koiraelomme muuttunut kertalaakista, vaan asioita oli pureksittava pienissä paloissa ja prosessi jatkuu edelleen. Nyt tuntuu ihmeelliseltä, miksi en aiemmin löytänyt tämän tietouden lähteelle, vaikka kannoin kotiin kirjastosta koirakirjan toisensa jälkeen. Tieteeseen perustuvan koulutustavan myötä kouluttamisesta alkoi tulla loogisempaa, mielenkiintoisempaa ja osittain varmasti myös haasteellisempaa, mikä tekee hyvää aivoille!



5) Se on koira. Se on yksilö.

Kaikesta tärkeimmäksi asiaksi koiraystävieni matkassa on noussut läsnäolo ja uteliaisuus koiran suhteen. Se, että oikeasti tarkkailen mistä koira pitää ja mitä se minulle haluaa kertoa. Se, että hyväksyn koirani kaikkine ominaisuuksineen, vaikka toisenlaisen koiran kanssa voisi arjessa olla helpompaa. Yksi lempilainauksistani on Alexandra Horowitzin kirjasta ”Koiran silmin. Mitä koira näkee, haistaa ja ymmärtää” (2011):

”Kun tiedetään koiran rotu, käytettävissä on pohjatiedot kyseisen koiran jonkinasteiseen ymmärtämiseen jo ennen kuin olemme sitä edes tavanneet. Ei kuitenkaan kannata ajatella, että rotu on tae siitä, että koira käyttäytyy ilmoitusten mukaan – rotu takaa ainoastaan sen, että koiralla on tiettyjä taipumuksia. — rodun määrittäminen on vasta alku koiran maailman ymmärtämiseen, ei suinkaan päätepiste: rotu ei kerro, mistä tämän koirayksilön elämässä on kyse.”

Tästä listauksesta huolimatta on vaikea ajatella, että olisin tiennyt nämä kaikki asiat ennen kuin minulla oli koiria. Toisin sanoen en olisi oppinut niiden kanssa eläessäni ja opiskellessani paljoakaan. Jos olisin etukäteen tiennyt, millaista on elämä sairaan koiraan kanssa tai kuinka paljon arkea vaikeuttavat moninaiset koiraongelmat, olisinko valinnut toisin? Ja jäänyt silloin paitsi kaikesta siitä ystävyydestä ja opeista, joita juuri nämä koirayksilöt ovat minulle koirista – ja itsestäni – opettaneet.

© DOLO / Outi Kivimäki



Tutustu koulutuksiin: